Miten ihminen oppii näkemään ja ymmärtämään itseään?

Psykoterapian keskeinen lupaus on, että ihminen voi oppia ymmärtämään itseään uudella tavalla. Mutta miten tämä tapahtuu? Miksi joitakin asioita pystyy tarkastelemaan selkeästi, kun taas toiset pysyvät sokeassa pisteessä? Ja mitä terapeutti oikeastaan tekee niissä ratkaisevissa hetkissä, kun jotain muuttuu?

Väitöskirjatutkimukseni Helsingin yliopistossa tutkii uudenlaisen toimijuuden kehittymistä psykoterapiassa ja psykoanalyysissa. Miten ihminen, joka on ollut jumissa suhteessa johonkin vaikeaan kokemukseen, alkaa löytää uudenlaista liikkumavaraa? Tämä muutos syntyy suhteessa, joka mahdollistaa sen, että ihminen alkaa nähdä enemmän ja tavoittaa mahdollisuuksia, jotka eivät ole aiemmin olleet käytettävissä.

Itsehavainnoinnin ja toimijuuden kehittyminen on kaikkien psykoterapiamuotojen yhteinen tavoite, vaikka keinot vaihtelevat. Tutkimus osoittaa, että kaikki psykoterapiat toimivat — mutta samalla terapeuttien väliset erot ovat suuria. Tutkimukseni kohdistuu juuri niihin muutoksen mikrohetkiin, joissa uusia mahdollisuuksia neuvotellaan: missä ihminen tarttuu johonkin uuteen, mikä muodostuu esteeksi — ja miten juuri esteestä voi tulla muutoksen väline. Erityisesti tutkin, miten suhde hankaliin kokemuksiin kuten häpeään, seksuaalisuuteen ja haavoittuvuuteen voi muuttua: miten ihminen siirtyy avuttomuudesta kohti aktiivisempaa suhdetta omaan haavoittuvuuteensa. Ja juuri tämä uudenlainen toimijuus mahdollistaa sen, että terapian päättyminen ei ole loppu vaan alku — ihminen saa oman elävyytensä, ihmissuhteensa ja itselleen tärkeät asiat uudella tavalla käyttöönsä.